Arkisto :: 2012
SAIRAUKSIEN TAUSTALLA ON USEIN HUONO KEHON HAPPO-EMÄSTASAPAINO JA K2-VITAMIININ PUUTE

Taija ja Jani Somppi, osallistuvat myös heinäkuussa järjestettävään SuomiPORIna tapahtumaan.

Taija ja Jani Somppi ovat kirjoittaneet kirjan Parantavat Rasvat. Kirjasta löytyy hyvää tietoa mm. kevyttuotteiden haitoista ja siitä mikä tukkii verisuonet.

Terveyttä ja elinvoimaa lisäävä ruokavalio vaikuttaa suotuisasti elimistömme ja kudostemme pH-arvoon. Miksi elimistömme pH-arvo on merkityksellinen? Kaikki elimistössämme tapahtuvat biokemialliset prosessit toimivat parhaiten silloin kun elimistömme pH on 7 – 8 välillä. Kokonaisasteikko on siis nollasta neljääntoista. Virtsasta ja syljestä voidaan tehdä karkeita arvioita kudoksissamme vallitsevasta happo-emästasapainosta. Virtsan pH vaihtelee vuorokauden eri aikoina, mutta keskimääräinen pH tulisi olla noin 7 ja vaihteluväli tulisi olla 5,5 ja 8 välillä.

Lääkärit törmäävät veren pH:n muutoksiin erilaisissa sairaustiloissa, mutta kudosten pH:n muutokset ovat monille lääkäreille melko tuntematon alue. Valtimoveren pH tulee olla 7,35 - 7,45, joten pienetkin muutokset kyseisen viitealueen ulkopuolelle osoittavat vakavia häiriöitä happo-emästasapainossa.

Kudosten pH:lla on erittäin tärkeä merkitys terveydellemme ja toisaalta sairastumisellemme. Tiedämme, että esimerkiksi bakteerit, virukset, hiivat ja sienet sekä syöpäsolut vaativat normaalia happamamman elinympäristön. Happamuuden pahin aiheuttaja on sokeri ja sokeriksi muuttuvat ruoka-aineet, kuten esimerkiksi kaikki viljatuotteet, niin kuoritut kuin kokojyväviljatkin. Syöpäsolut käyttävät ravinnokseen yksinomaan sokeria. Voidaan myös sanoa, että syövän lisäksi monet muutkin krooniset tulehdussairaudet vaativat kehittyäkseen happamammat olosuhteet. Siksi kudosten happo-emästasapainon pitäminen neutraalina ravinnon avulla on erittäin tärkeää.

Kudosten happo-emästasapaino
Voi vaihdella, toisin kuin veren happo-emästasapainon tulee olla lähes vakio. Elimistö pyrkii pitämään veren pH:n aina vakiona ja mikäli siinä tapahtuu pieniäkin muutoksia aiheuttaa se vakavia seurauksia. Happamuutta aiheuttava ravinto (erityisesti sokeri ja viljatuotteet), kova fyysinen rasitus, paasto, liiallinen stressi, alkoholin runsas käyttö, tupakointi, kahvi, tee, hiilihappojuomat, sekä esimerkiksi ilman saasteet lisäävät elimistön happamuutta. Elimistön liiallinen happamuus vaikeuttaa ja huonontaa elimistön toimintoja, aiheuttaen erilaisia sairauksia, kiputiloja ja mm. ennenaikaista vanhenemista ja raihnautumista. Monet arkiset vaivat ja oireet, kuten suoliston huono toiminta, ilmavaivat, närästys, päänsärky ja migreenialttius, ihon huono kunto näppylöineen, säryt ja kolotukset sekä jatkuva ja päiväaikainen väsymys voivat johtua juuri elimistön happamuudesta.

Luustolla on tärkeä merkitys elimistön happo-emästasapainon ylläpidossa. Kehon happamuus aiheuttaa luuston haurastumista, kun taas kehon emäksisyys vähentää luukudoksen haurastumista ja kalsiumin eritystä virtsaan. Jo lieväkin happamuus vähentää myös kalsiumin takaisinimeytymistä alkuvirtsasta. Kalsiumvarastona toimimisen ohella luut osallistuvat veren ja solun ulkoisen nesteen happo-emästasapainon ylläpitoon. Luukudos toimii happamuutta vastaan vapauttamalla tarvittaessa luustosta hydroksidi- ja fosfaattianioneja sekä kalsiumkationeja. Lieväkin happamuus lisää huomattavasti osteoklastien eli luukudoksen hajottamiseen erikoistuneiden solujen aktiivisuutta ja vähentää osteoblastien eli luukudosta muodostavien solujen aktiivisuutta. Näin luukudoksen hajoaminen on nopeampaa kuin luukudoksen muodostuminen aiheuttaen näin mm. osteoporoosia.

Elimistön muuttumisesta emäksisemmäksi happamuutta vähentävillä ruoka-aineilla, bikarbonaatin nauttimisella ja mineraalijuomavalmisteilla on todettu olevan kalsiumtasapainoa parantava vaikutus. Kaliumin on todettu vähentävän kalsiumin eritystä virtsaan, kun taas natriumilla ja kloorilla on päinvastainen vaikutus. Ei siis ole vaikea ymmärtää, että natriumin liikasaanti esimerkiksi juuri suolan liikakäytön muodossa on terveydelle monella tapaa haitallista verenpainetta kohottavan vaikutuksen lisäksi. Vesijohtoveteen lisätään pieniä määriä klooria, eikä kukaan tiedä sen pitkäaikaisvaikutuksia. Voidaan vain arvailla edellä mainittujen kemiallisten prosessien valossa, ettei liiallinen ja pitkäaikainen kloorin nauttiminen voi olla terveyttä edistävää.

Kehon happamuus ja osteoporoosi
Kehon happamuus on yksi tärkeä tekijä osteoporoosin ja osteomalasian eli luiden pehmenemistaudin synnyssä. Pitkään kestänyt kehon happamuus on todettu johtavan luukudoksen heikkenemiseen ja haurastumiseen. Pitkäaikaisen happamuustilan neutralointi emäsvoittoisilla ruoka-aineilla vähentää kalsiumin ja fosfaatin eritystä virtsaan, vähentää luun hajoamista sekä lisää luukudoksen muodostumista. Luun mineraalitiheyden pieneneminen on myös vähäisempää, mikäli ruokavaliossa on runsaasti kehon happamuutta vähentäviä ruoka-aineita, kuten esimerkiksi vihreitä kasviksia ja sitrushedelmiä.

Länsimaisen lääketieteen ratkaisu osteoporoosiin ovat olleet mm. kalkkitabletit. Viimeisimpien tutkimusten mukaan osteoporoosi ei ole vähentynyt kalkkitabletteja syömällä, vaan kalkkitabletit ovat osoittautuneet elimistölle erittäin haitallisiksi ja jopa vaarallisiksi. Sydäninfarktiriski kalkkitablettien käyttäjillä on jopa 27 prosenttia suurempi, kuin ei-käyttäjillä. D-vitamiinin lisääminen kalkkitabletteihin ei myöskään ole ratkaissut osteoporoosiongelmaa. Kalsiumin aineenvaihdunta on siis paljon monimutkaisempi tapahtuma, johon liittyy oleellisesti elimistömme happo-emästasapaino, ja sen taustalta oikea ravitsemus.

Elimistön happamoituminen kestää usein vuosia, eikä ihminen nuorempana huomaa minkäänlaisia happamuudesta aiheutuvia oireita, johtuen elimistön puskurointikyvystä. Noin 35 vuoden ikäisenä ihmisen elimistö on saavuttanut tilan, jossa elimistön puskurointikyky on tullut päätepisteeseensä. Tämän jälkeen kehomme alkaa oireilla tavalla tai toisella, tilaa voidaan kutsua useimpien sairauksien osalta sairauksien esiasteeksi. Kehon lisääntyneen happamoitumisen seurauksena vuosien karttumisen myötä, ihminen alkaa sairastaa ja saamaan sairauksilleen diagnooseja. Kuvaan astuvat erilaiset krooniset tulehdussairaudet, jotka pitkälti tunnetaan myös kansansairauksinamme.

K2-vitamiini
Luuston ja valtimoiden kannalta merkityksellinen vitamiini on K2-vitamiini. Luuston uusiutumiselle tärkeä osteokalsiini tarvitsee toimiakseen K2-vitamiinia. K2-vitamiinin pitkäaikainen puute aiheuttaa luuston kalsium-katoa ja heikentää näin luustoa. Osteoporoosia sairastavilla naisilla on jopa 35 prosenttia normaalia vähemmän K2-vitamiinia veressään ja sen puutos on yhteydessä lisääntyneeseen murtumariskiin, joka voi olla jopa kuusinkertainen. K2-vitamiini vähentää kalkin erittymistä virtsaan jopa 50 prosenttia, jolloin kalkki pysyy luustossa pitäen sen vahvana. Valtimoiden terveys on riippuvainen K2-vitamiinista, sillä K2-vitamiinia ruoastaan runsaasti saavilla on todettu 50 prosenttia pienempi riski kuolla sepelvaltimotautiin.

K2-vitamiini estää valtimoiden kalkkiutumista sekä vähentää jo syntyneitä kalkkiutumia. Parhaimpia K2-vitamiinin lähteitä ovat kypsytetyt rasvaiset juustot esim. Edam sekä kalkkuna ja broileri. Ylivoimaisesti eniten K-2 vitamiinia saa japanilaisesta soijapavusta valmistetusta perinneruoasta, natosta. K2-vitamiinia saa myös ravintolisänä menakioni-4 tai menakioni-7 –muodossa, joka on natossakin esiintyvä luonnollinen muoto. Ottakaamme siis oppia ranskalaisista ja japanilaisista, joilla on erittäin alhainen sydänkuolleisuus. Ranskalaisten intohimona ovat kypsytetyt rasvaiset juustot, kun taas japanilaisilla natto kuuluu lähes jokapäiväiseen ruokavalioon.

Taija Somppi
Yleis- ja verisuonikirurgi